Stansvikin 1700-luvun jälkipuoliskolla ja uudestaan 1800-luvun alkupuolella käytössä ollut rautakaivos sijaitsee luonnonsuojelualueella, Koirasaarentien ja Kaivoshuvilankujan luoteispuolella, noin 200 m Tahvonlahden pohjukasta luoteeseen. Malmia on louhittu neljästä kuopasta Kaivoskallion lounaisreunalla, jossa avokallion ympärillä kasvaa sekametsää.
Stansvikin rautamalmi löytyi vuonna 1766. Samana vuonna suoraan kallionjyrkänteestä louhittiin 3000 kippuntaa eli noin 510 tonnia malmia, josta ainakin osa sulatettiin Skogbyn ruukissa. Ensimmäisen vuoden jälkeen louhinta keskeytyi ja seuraavat louhintayritykset tehtiin vuosina 1787–1788 ja 1796–1797. Tuolloin louhittiin 2800 kippuntaa eli noin 476 tonnia malmia, jota sulatettiin ainakin Fagervikin ja Teijon ruukeissa. Vuonna 1827 kaivos avattiin jälleen. Silloin louhittiin 440 kippuntaa eli 75 tonnia malmia, joka vietiin Leineperin masuuniin, samoin kuin seuraavalla vuosikymmenellä louhitut Stansvikin malmit. Varsinainen kaivostoiminta päättyi 1839, mutta vielä kymmenkunta vuotta myöhemmin poimittiin alueelle jääneistä kivikasoista malmia Vantaan masuunille. Stansvikin malmiesiintymä on ollut jo 1800-luvulta lähtien mineralogisen tutkimuksen ja harrastuksen kohteena. Rautamalmin lisäksi Stansvikistä on löytynyt myös muita teollisuusmineraaleja sekä mineralogisia erikoisuuksia. (Saltikoff et al. 1994: 38–41.)
Kaivoskallion reunalla on nähtävissä nykyään neljä louhoskuoppaa, joista kaksi on kallion ylärinteessä korkeudella 17–19 m mpy ja kaksi jyrkänteen alarinteessä korkeudella 9-10 m mpy. Ylärinteessä sijaitsevista kuopista luoteisempi on hiukan pitkänmallinen ja luolamaiseksi syvenevä, kooltaan noin 4 x 8 m. Kaakkoisempi on kooltaan noin 6 m x 4 m, vedellä täyttynyt louhoskuoppa. Alarinteen kuopat ovat molemmat kooltaan noin 5 x 6 m ja vedellä täyttyneitä. Kaivoskuoppien lounaispuolella, pienemmän kalliomäen koillisrinteessä on myös näkyvissä louhittua kalliota sekä louhekivikasoja.
Stansvikin rautakaivoksesta noin 320 m luoteeseen sijaitsee Hålvikin hopeakaivos, joka oli niin ikään käytössä 1780-luvulla. Molemmat louhokset on merkitty Timothy Winterin vuosina 1777–1794 laatimalle kartalle.
Lähteet:
Saltikoff, B. & Laitakari, I. & Kinnunen, K. A. & Oivanen, P. 1994: Helsingin seudun vanhat kaivokset ja louhokset. Geologian tutkimuskeskus. Opas 35. Espoo. |
takaisin
Koordinaatit